| Marraskuu |
[marrask. 26., 2009|12:22 pm] |
| [ | Mieliala |
| |  apathetic | ] |
Ulkona sataa. On satanut kolmisen viikkoa melko tauotta. Iltaisin nukkumaan mennessa on helppo kuvitella elävänsä Blade Runnerin maailmassa, varsinkin kun ikkunasta hohtaa omituinen neoisa valo.
Istun iltani huoneessani kutomassa ja katsomassa vaihtelevan tasoisia tv-sarjoja. En harrasta enää minkään valtakunnan liikuntaa, sillä ihoni päätti ettei altaassa pulikoiminen tule edelleenkään kysymykseen. Nousen aamuisin aina liian myöhään ja joudun istumaan töissä pitkälle iltaan. Miinussaldoni lähentelee maksimiaan.
Miten niin on marraskuu? |
|
|
| 27.8 Kotiutuminen |
[elok. 30., 2009|11:52 pm] |
Parin tunnin yöunien jälkeen könysimme aamupalalle ja sitten laiva alkoikin olla jo Turussa. Siinä vaiheessa kun olisi ollut meidän vuoromme ajella lautasta ulos, ei aromipesämme lähtenytkään käyntiin. Ihmetys valtasi mielen, mutta laivalla ei paljoa ihmetellä. Pari riskiä kaveria lykkäsi automme ulos laivasta, ja kolmas tyyppi tirvaisi ulkona siihen vähän ulkopuolista virtaa käynnistysavuksi. Suorinta tietä kotiin -suunitelma muuttuikin huoltokeikaksi, kun akkuvikainen ajokki piti kuskata korjattavaksi. Korjaamon hyllystä sentään löytyi sopiva akku levinneen tilalle ja ennen puoltapäivää olimmekin Tervapihalla ottamassa päiväunia.
Reissusta jäin kaipaamaan pientä söpöä herätyseläintä joka aamuisin herätti "Brrrrring" äänellä. Aromipesää sen sijaan ei ikävä tule, siirtyihän se käytännössä saunaani, kun ripustin pesun jälkeen kaikki luolaisat kamppeeni sinne. Napakeskustelu jota matkalla käytiin sai lisää materiaalia netistä, ja luulen että jo seuraavana viikonloppuna kameli pääsee taas kivasti kantamaan jänniä asioita kun matkaamme larppaamaan Nummi-Pusulan peräkorpiin. Reissu oli oikein mukavan hysteerinen, kielellisesti lahjakas ja paljon Pasilalle velkaa oleva. Ne kaikki kuvat löytyvät kivasti täältä sitten. Jänniä kaikki nuo kuvat, kovin kuvauksellisia jotenkin yrittävät olla. Jännästi otti yli 500 kuvaa, näytille ei kuitenkaan laittanut kuin 200. Jännästi sensuroi sieltä... |
|
|
| 26.8 Laivautuminen |
[elok. 30., 2009|11:36 pm] |
Keskiviikko koitti, ja oli aika lähteä rynttyilemään takaisin kohti arkea. Ensimmäinen etappi oli hankkiutua Tukholmaan. Tukholmassa meillä oli kaksi määritettyä tavoitetta, ensimmäinen oli syödä sushia ja toinen oli käydä vanhan kaupungin scifikirjakaupassa. Ensimmäinen ei toteunut koska kärsimättöminä ihmisinä emme jaksaneen ylittää tietä vaan menimme kohdalla olevaan pihvipaikkaan. Toinen osuus sentään toteutui.
Se mitä taas ei pitänyt tehkä, oli rahan tuhlaus. Siinä sitten onnistuin, vaikka oikeastaan se oli Velman rahaa mitä tuhlasin, itsellä kun ei ollut mistä tuhlata. Scifikaupasta tarttui mukaan kokonaisuudessaan Gloom-peli ja parit kirjat. Enemmänkin olisi lähtenyt mikäli eivät olisi myyneet haluamiani sarjakuvia loppuun.
Metrolla ajelun ohessa päivään ei sitten oikeastaan kuulunutkaan muuta kuin juuri ostettujen pelien testailua. Jonottaessamme laivaan, näimme omituisia kun pari miekkosta laittoi köyden kiinni viereisen kallion päällä kulkevaan kaiteeseen ja laskeutui kallion keskellä olevaan aukkoon kadoten siitä kiven sisään. Voitte kuvitella autossa vallinneen tunnelman, totta hemmetissä me olisimme halunneet myös kyseiseen koloon! Jos vain olisimme tajunnut aikaisemmin olisi ollut aikaakin, mutta tuota tapahtumaa todistaessamme jono alkoi jo nytkähdellä kohti laivaa ja oli auttamatta liian myöhäistä.
Laivassa tuskastuminen unohtui kun pelasimme Gloomia pitkälle aamuyöhön. Ei sitä viimeisenä yönä mitään unta tarvi... |
|
|
| 25.8 Kasoittain söpöjä eläimiä |
[elok. 30., 2009|11:05 pm] |
Tiistaimme oli varattu eläimille. Nävekvarnin lähistöllä olevassa Kolmårdenin eläinpuistossa olikin katseltavaksi yhtä sun toista. Aloitimme hieman jännittävällä safarilla. Ajelimme siis omalla autollamme elukoitten elinpiirien läpi. Siellä niitä sitten kekkuloi, hirviä, karhuja, strutseja, kirahveja, laamoja ja monia muita. Etukäteen pelkäämääni auton kaatavaa virtahepoa ei safarilta kuitenkaan löytynyt.
Safarilta selvittyämme siirryimme perinteisemmän eläintarhan puolelle. Eläimien lisäksi sieltä löytyi kasa puuhakasta pikkuväkeä kiinnostavia kohteita kaivoskäytävistä ryömittäviin putkistoihin ja synkeisiin luurankomuseoihin. Eläimiä oli eläintarhankin puolella paljon, ja suuri osa niistä oli hilittömän somia. Kotieläintarhassa pääsi myös rapsuttamaan possua, ja Ruotsissa tämäkin oli makeampaa kuin esimerksi maalla vanhempien luona käydessä. Kaikkien tuhottoman söpöjen eläinten keskellä suosikikseni taisi jäädä hyvin karvainen kana kaikessa tavallisuudessaan. Ei sillä etteivät pienet apinat, tiikerit tai leikkisät aasialaiset koirat olisi olleet hurjan somia. Eläimet veivät koko päivän, ja tarhasta poistuimme vasta sulkemisajan tienoilla.
Nävekvarnissa kävimme vielä iltakävelyllä pällistelemässä paikallista ympäristä. Olihan se kaunista, ihan kuin esitteissä luvattiin. |
|
|
| 24.8 Ei sentään eksymistä luolassa |
[elok. 30., 2009|09:21 pm] |
Aamupalan jälkeen keräsimme kimpsumme hotellista ja lähdimme kohti Mörköä. Päivä alkoi siis mukavasti sillä samalla mihin edellinen oli loppunut. Mörkön pikkuiset tiet olivat mutkikkaita, ja aikamme harhailuamme palasimme taaksepäin kyselemään kahvilasta ohjeistusta. Saimmekin osviittaa ja pääsimme viimein tarpomaan metsään.
Tarvoimme läpi puskan ja puskikon, läpi hakkuuaukion ja kallion päätyen notskipaikalle. Luolasta ei näkynyt jälkeäkään. Velma lähti katsomaan jotain polkua joka johti kallio yli ja katosi sille tielleen. Lähdin tovin perästä perään katsomaan mihin seuralaiseni oikein katosi, mutta polku loppui eikä kalion päältä näkynyt mitään sudenkorentoa mielenkiintoisempaa. Kun huhuiluunikaan ei vastattu, palasin takaisin notskille syömään mustikoita ja odottamaan. Muutaman tovin kuluttua tulosuunnasta polkua kuuluikin rytinää ja pian Velma pinkoi esiin. Oli sitten peijakas kiertänyt koko kallion, eksynyt ehkä hieman, eikä ollut nähnyt vilaustakaan luolasta. Epätoivo nosteli päätään, mutta päätimme kurkata vielä yhtä polun pätkään palan eteenpäin. Ja sieltähän se luola sitten ilmestykin näkyviin, ihan muutaman kymmenen metrin päässä notskipaikasta.
Luola itsessään oli pienoinen pettymys. Iso tila ison kiven alla, yksinkertainen ja tylsä. Sitä myös asuttivat ampiaiset, jotka eivät tehneet tilasta tippaakaan mielenkiintoisempaa. Sitä ei tule kieltää, että patikointi puskassa oli kuitenkin ollut varsin viihdyttävä. Velma tarvii välillä pientä juoksutusta, että pysyy kivan rauhallisena. ;)
Autoon takaisin ehdittyämme ajelimme lopulta Nävekvarniin missä meitä odotti kotoisa hostelli. Varsin kotoisaksi osoittautui myös lähikauppa, missä myyjämme Pirjo puhkesi puhumaan meille suomea kuultuaan meidän ensin jutustelleen keskenämme. Aamulla olimme päättäneet vierailla Kopparbon luolassa vielä tänään, ja vaikka kello olikin jo seitsemän lähdimme ruokailun jälkeen matkaan.
Kopparbon maisemat olivat muuttuneet radikaalisti sitten edellisen kerran. Metsää hakattu ja vanhat polut olivat hukkuneet risukaaokseen. Gepsin ja hemmetin raskaan harhailun avulla löysimme kuitenkin luolan suuaukon. Velma puki päälleen märkkärin ja märkkärin päälle haalarit minkä jälkeen laskeuduimme luolaan. Päästyämme ylimmän kerroksen perälle totesimme veden olevan tänän vuonna aikas korkealla. Koska ulos oli jälkeen ehtinyt laskeutua pimeä, päätin minä jättää reissun tällä kertaa ylempään kerrokseen. Sillä säästettiin aikaa, koska alasmeno vaati valjastelua ja köysissä pelehtimistä. Laskin luolapedon pohjalle ja keskittyin näpsimään omituisia valokuvia sillä aikaa kun tuo rymysi pohjalla. Pelästyin myös puolikuoliaaksi kun jostain yläkerroksesta lähti lepakoita ulos.
Kun tutkimukset alhaalla oli suoritettu, ja Wales-tyylinen nousu noustu, oli aika kuoleman marssin takaisin autolle. Lähtiessämme liikkeelle kuitenkin huomasimme valko-punaisia merkkejä jotka tuntuivat johtavan oikeaan suuntaan. Pääsimme takaisin autolle huomattavasti nopeammin kuin mitä matka luolaan oli kulkenut. Merkkien näyttämä polku kun oli kivasti raivattu kaikista oksista sun muista. Hostellin suihkussa sitten löysin päästäni koppakuoriaisen ja voin pahoin loppuillan. Vai olisiko se ollut pikemminkin loppuyön. |
|
|
| 23.8 Miten hukata päivä autossa istuen |
[elok. 30., 2009|04:26 pm] |
Aamu valkesi ja möksäämme oli muita tulijoita. Niinpä siivosimme kuraiset kamppeemme autoon ja pesimme möksän. Aamupalan, kahvittelun ja yleisen häröilyn jälkeen lopulta hyppäsimme autoon ja ajoimme Hudiksvalliin täydentämään ruokavarastojamme. Visiitti ei jäänyt ihan lyhyeksi, koska kaupan jälkeen tarvittiin vessa. Ilmeisesti ruotsalaiset eivät käy vessassa, koska koko kaupungista tuntui melko mahdottomalta löytää sellaista. Kahviloista tai kebabiloista oli turha etsiä moista ylellisyyttä, ja julkinen vessa taisi olla kaupungissa täysin tuntematon kuuluisuus. Viimein alistuimme kohtaloomme ja etsimme vessamme MacDonaldsista, päätyen tietenkin syömään siinä sivussa. Kellon ollessa pitkälti yli puolenpäivän pääsimme vihdoin suuntaamaan kumitassun keulan kohti länttä.
Suunitelmanamme siis oli ajella hieman Ruotsin halki poiketen Åsenissa. Matkalla etsimme muutamaan kertaan karttaan että tienposkeen kyltein merkattuja näköalapaikkoja, mutta löysimme näköalon sijasta lähinnä puolukoita. Matkan kestettyä ja tuhottoman monta tuntia, törmäsimme sattumalta sitten näkemisen arvoiseen koskeen. Jollei tuosta tuhottoman pitkän tuntuisesta ajosta muuta jäänyt käteen, niin ainakin tunne siitä että olimme todella syvällä jumalan selän takana. Åsenissa sitten ihmettelimme paikan pienuutta tovin ennen kuin suuntasimme ihmettelemään Trängsletsin padon suuruutta. Kuvin tuon miltei kilometrin levyisen padon suuruutta oli miltei mahdoton vangita, mutta ei se yrittämistä toki estänyt.
Padon ihmettelyn jälkeen alkoikin taas hämärä laskeutua ja jätimme suosiolla Dragonbane-larpin Cinderhill-kylän etsinnän väliin. Pysähdyimme Älvdalenissa popsimassa kebabia ja arpomassa missä majoittuisimme. Lopulta päädyimme ajamaan vielä viitisen tuntia ja majoittumaan hotelliin toisella puolella Ruotsia. Voi miten ihanalta tuntuikin upota pehmoiseen sänkyyn kellon lähennellessä kolmea yöllä. |
|
|
| 22.8 Sadetta ja Bodaa |
[elok. 30., 2009|03:00 pm] |
Heräsimme aamusella kaatosateeseen. Taivas oli läpeensä harmaa, eikä näyttänyt olevan pienintäkään toivoa sään selkenemisestä. Kehittelimme sijaistoimintoja vältellen ajatusta märkiin, mutaisiin ja haiseviin vermeisiin pukeutumisesta. Pesimme teltan, unohtelimme asioita kaupan tiskille ja lojuimme sängyssä. Viimein 9 tuntia myöhemmin odotus palkittiin ja sade loppui.
Aurinko paisteli jo aika matalalta kun nyimme Bodan parkkiksella märät retut päälleemme. Aamun aikana olimme vääntäneet kättä tulevan retken suunitelmasta. Päädyimme aloittamaan etsimällä minun mystistä matalaa tilaani jossa olimme Daren kanssa pari vuotta taakse päin vierailleet. Suuntasimme maan alle sinistä köyttä seuraillen. Yritimme Velman kanssa myös hahmottaa mikä kolo tämä kartalla olisi, mutta todellisuus soti surveytä vastaan. Minä sen sijaan tunnuin muistavan kohtuullisen hyvin kyseisen luolan. Viisoin Velmalle pari muistoihin ja tarinoihin jäänyttä kohtaa ennen kuin suuntasimme matalaa tilaa kohti. Laskeutuminen tuohon tilaan näytti kuitenkin hieman turhan haastavalta reissun alkuun, minkä lisäksi meillä ei ollut pienintäkään hajua sijainnistamme kartalla. Yllättäin surveyn olemassa olo oli tuonut halun käydä ensin läpi kaiken siihen merkanut ennen suuntaamista syvemmälle. Palasimme pätkän taaksepäin ja jatkoimme köyden viitoittamalla tiellä. Vähän matkaa edettyämme päädyimme toiseen matalaan tilaan, minkä läpi pyöriessäni pysähdyin kuvaamaan luolakasveja ja kiroilemaan omaa hitauttani Velman äänen hiljalleen kadotessa kuuluvista. Kun viimein saavutin Velman ja ryömin ulos matalasta tilasta saimme vielä kiemurrella ahtaahkon ulostulon läpi, todetaksemme että emme todellakaan voineet enää olla kartalle merkatuissa koloissa.
Suuntasimme siis takaisin Ison sisäänkäynnin kautta Storfarstuniin, ja toisin kuin eilen lähdimmekin etenemään vasemmalle. Ryömimistä vaativa noin 50cm korkea tila johti Pärsaleniin. Matkalla piti taas napsia kuviakin, koska reitille osui tuhatjalkainen. Pärsalenin jälkeen surveymme muuttui sekavahkoksi käytäväverkoksi jota emme hahmottaneet sen paremmin kartalla kuin todellisuudessakaan. Päädyimme etenemään omituisia reittejä käyttäen Säckeniin ja palaamaan taivasalle miltei Ison sisäänkäynnin vierestä. Ilta alkoi jo olla kohtuullisen hämärä, mutta tämän ei annettu häiritä, Sydis Sal olisi löydettävä. Etsimme sisäänkäyntejä ja löysimme tiemme Storsprickiin, missä Velma pääse suorittamaan päivän akrobatiaharjoitukset. Emme löytäneet käyntiä Pärsaleniin tästäkään suunnasta. Noustessamme pintaan totesimme pimeyden laskeutuneen. Sydis Sal oli silti löydettävä, joten otsalamppujen valossa sitten suunnistimme kartan ja kompassin kanssa oikealle siikselle.
Kompassoimalla löysimmekin suht nopeaan käynnin Sydis Saleniin, valitettavasti löytämämme sisäänkäyni oli neljän metrin pudotus joka olisi vaatinut köyden. Jästipäisyytemme kuitenkin esti luovuttamisen, joten etsimme kunnes löysimme vaihtoehtoiset kolot joista kyseiseen saliin pääsi. Kiva sali, kivoja reittejä, ja helvetillinen tuska päästä sieltä pois. Tai ei Velmalla ollut, minulla oli. Jouduttiin virittämään slingi, että sain kädensijan mistä kiskoa itseni takaisin ylös. Eikä tämä nousu ollut vielä edes se viimeinen. Sisäänmenokolosta nouseminenkin osoittautui hankalaksi operaatioksi. Suurena syynä varmaankin hienoinen väsymys joka pyrki pintaa tehden kaikeasta paria astetta vaikeampaa.
Käytyämme viimein läpi suunilleen koko Surveyn suuntasimme autolle. Pilkkosen pimeässä kivikossa tapahtuva matka oli hieman haastava sekin. Lisäksi gepsistämme loppui akku, mutta autovaistoni toimi varsin kivasti ja löysimme kaaramme lopulta suht vikkelään. Matkalla näkyi myös salamaa pelästynyt herätyseläin.
Että tuntuikin hyvältä kun pääsimme suihkun käyneinä takaisin möksään ja kippasimme hieman Dooley'siä kitusiimme. |
|
|
| 21.8 Bodagrottorna |
[elok. 29., 2009|07:37 pm] |
Heräsimme aamulla teltasta kohtuulliseen ilmanalaan. Ympäristömme oli kansoittunut yläasteikäisistä teineistä jotka ilmeisesti olivat luomassa luokkahenkeä. Luominen tuntui tarkoittavan hillitöntä elämöinti ja epämääräisiä luottamustehtäviä. Kokkailimme aamupalaa kun taivas veti pilveen ja nakkeli ensiimäiset sadepisarat niskaamme.
Toivoimme sateen jäävän pisaroinniksi ja ajelimme neljän kilometrin päässä sijaitsevalle Bodagrottornan parkkikselle. Toiveemme oli turha. Sade tiheni eikä näyttänyt olevan menossa mihinkään. Tilannetta jonkin tovin autossa pohdittuamme lähdimme sateesta huolimatta kohti Bodan sisäänkäyntiä. Kaivaessani saappani autonperästä koin pienoisen järkytyksen löytäessäni saappaastani eksoottisen näköiseen homeen. Olin fiksuna ihmisenä jättänyt puolittain märät saappaat pussiin varret toistensa sisään työnnettynä muhimaan Walesin reissun jälkeen. Hyläksin kengät toivottomina tapauksina ja siirryin vaelluskenkien käyttöön luolailussa.
Reissun oli tarkoitus olla kartoitusretki päivän toista varsinaista luolailua varten, mutta kun pääsimme jyvälle surveystä ja sade jatkui edelleen päätimme siirtyä luolaan sadetta pakoon. Laskeuduimme alas isosta pääsisäänkäynnistä ja lähdimme koluamaan helpohkoja isoja saleja. Stora Central Salenista kävimme kurkkaamassa F:llä merkattuun haastavan luolan alkupaikkaan, mutta emme lähteneet jatkaneet sinne. Kulkuväylä kylläkin näytti houkuttelevalta, mutta tuntui ideana paremmalta koittaa ensin koluta läpi kartalla olevat alueet.
Stora Central Salenista jatkoimme lopulta Kringelsaleniin. Minä helppoa oikeaa reittiä, ja Velma haastavampaa vasenta väylää käyttäen. Kringelsalenista pohjoiselle sisäänkäynnille siirtyminen aiheutti minulle pienoisia ongelmia. Ahtaissa tiloissa kiipeäminen ei ole koskaan ollut vahva puoleni, eikä tuossa kohtaa ollut vaihtoehtoisia reittejä tarjolla.
Kurkkasimme ulos pohjoisesta sisäänkäynnistä ja totesimme sateen jatkuvan masentavana. Näin ollen emme nouseetkaan vielä pintaan, vaan jatkoimme luolassa kiemurtelua kohti Flasksalenia. Kyseinen sali oli toiselta reunaltaan ryömimistä vaativan matala, ja toiselta monta metriä korkea monelle tasolle jakautunut tila. Ryömimisen lisäksi siis pääsimme kiipeilemään hyllyiltä toisille, vaihtelevilla tyyleillä. Flasksalenista nousimme takaisin pinnalle kaivaten ruokaa ja hetken lepoa. Ulkona sade jatkui tasaisena.
Könysimme autolle ja hylkäsimme paikan päällä kokkaamisen ja siirryimme takaisin Ankarmonsiin. Kylpyhuone näytti jälkeemme hieman mutaiselta vaikka parhaamme mukaan sitä siistimmekin. Mutaiset ja läpeensä märät kamppeemme ripustimme sateeseen narulle roikkumaan. Ruokaa tehdessä pallottelimme ajatusta mökistä, ja kun sade näytti loputtomalta ja kiihtyvältä, vuokrasimme lopulta möksän pariksi seuraavaksi yöksi. Ja voi miten ihanalta tuntuikaan kun istuimme möksämme plydän ääreen aterioimaan sateen jatkuvaa ropivaa kuunnellen.
Palaaminen luolaan hylättiin jossain suihkussa käymisen ja ruokailun välissä. Kun olimme juuri pesseet luolamudan pois iholta, ei todellakaan tehnyt mieli vetää mutaisia kamppeita takaisin niskaan ja suunnata sateeseen. Tuijottelimme kuistilta märkyyteen ja päätimme lähteä ajelulle aikaa kuluttumaan. Ajelimme mutkittelevia reittejä Ljusdaleniin ihaillen sumuisia kukkuloita ja muita maisemia harmaassa ilmassa. Perillä päädyimme jälleen hyvin hysteerisinä kauppaan, ja takaisin jouduimmekin ajamaan ja pilkkosen pimeässä. Perillä odotti kuitenkin lämmin möksä, keittelimme teetä ja puhuimme paskaa ennen nukahtamista. Toive eli mielessä, että aamulla ei enää sataisikkaan. |
|
|
| 20.8 Hysteeristä matkantekoa |
[elok. 28., 2009|05:07 pm] |
Ensimmäinen päivä oli pitkä ja tuntui useammalta päivältä. Taisimme tehdä miltei kaikkea muuta paitsi sitä minkä takia varsinaisesti Ruotsiin tulimme. Lautta saapui satamaan 6.30 ja köröttely pohjoiseen kohti Iggesundia alkoi. Matkalla törmäsimme palaseen Kiinaa. Keksellä puskaa motarin vieressä sijaitsi hylätyn oloinen hotelli, ravintola ja museo. Paikalla vilahteli myös muutamia kiinalaisen näköisiä maastokuvioituja työmiehiä joita saattoi nähdä silmäkulmassaan kun käänti päätään.
Iggesundissa majoituimme etukäteen silmäillylle Ankarmonsin leirintäalueelle. Teltta pystyttyi ja kellokaan ei ollut ehtinyt kuin puolipäivään. Lähdimme autoillen tustumaan lähiympäristöön ja päädyimme Hudiksvalliin. Haahusimme kaupoissa ja söimme lopulta ulkona minkä jälkeen jatkoimme matkaa kohti Hölickiä. Hölickissä oli Velmalle puita ja minulle meri. Aallokko oli oikeasti aika huomattava ja olisin voinut kuluttaa aikaa aalloilla leikkien hyvinkin pitkään ellei rannalla olisi seisellyt hyvin kylmissään oleva Velma.
Hölickissä olisi ollut luolakin, mutta tovin pohdittuamme jätimme luolaelämyksen vielä väliin. Jos olisi ajatellut ajelemaan lähtiessään olisi voinut ottaa mukaan esmes ruokaa ja juotavaa. Nyt mukana ei ollut kumpaakaan. Tietöistä johtuen tie Hölickistä pois kierteli niemen nokan oikeaa laitaa, ja päädyimme paluumatkalla poikkemaan haaksirikkopaikalla. Laiva oli karahtanut karille joskus 20-luvulla, mutta kivinen ranta oli edelleen täynnään ruostunutta metallia ja muuta sälää.
Palatessa sitten viimein kohti leiriämme kävimme kaupassa hysterisoimassa. Ruotsalaisissa kaupoissa on mielettömät suklaavalikoimat ja omituisia kivennäisvesiä. Valkkasimme innossaimme kumpiakin ja nauroimme täysin omituisille asioille niin, että päädyimme epäilemään kehtaammeko enää toistamiseen samassa kaupassa asioida. Leiriin päästyä asetimmekin itsemme poistumiskieltoon seuraavaan aamuun saakka. Nukkuminen teltassa on oma taiteenlajinsa jota minä en ole koskaan oikein oppinut. Inhoan makuupussia ja onnistuinkin illalla pitämään Velmaa pitkään hereillä kiroilemalla kuumuutta, kylmyyttä, ahdistavuutta tai jotain muuta satunnaista tekijää. Viimein se unikin sitten tuli. |
|
|
| 19.8 Lähtö Ruotsiin |
[elok. 28., 2009|04:51 pm] |
Keskiviikkona Velma saapui kaupunkiin ja kävimme ostamassa tähellisiä ja turhia asioita tulevaa matkaa varten. Illalla sitten hurautimme satamaan ja siirryimme kumitassun kanssa laivaan. Vakaista päätöksistä horjuen hussasimme siivun matkabudjetista syömällä pitkän kaavan mukaan. Kokonaisuutta täydensimme vielä lähtödrinksuilla ja karkkien hamstrauksella. Laiva oli humppaavien mummojen valtakuntaa, eikä Velma suostunut lähtemään kanssani valssiin. Disko puolestaan ammotti apaattisena tyhjyttään. En ymmärrä mihin aika kului, mutta nukkumaan meno tapahtui lopulta ihan liian myöhään. |
|
|
| Lomaa odotellessa. |
[elok. 10., 2009|12:18 pm] |
| [ | Mieliala |
| |  restless | ] |
Loma lähenee, kolme työpäivää pitäisi vielä selvittää ennen tuon autuuden urkenemista. Tarvettakin lomalle löytyy, kun aamuisin joutuu kolmesti palaamaan takaisin kotiin noutamaan jääneitä välttämättömyyksiä ja töissä unohtelee jatkuvasti mitä oli tekemässä, ei voi tai ainakaan halua tulla muuhun lopputulokseen.
Lomalla ajattelin ainakin pistäytyä viikoksi Velman kanss Ruotsiin. Viikkoon on tarkoitus mahduttaa muutama luola ja hieman kiipeilyä. Bodagrottornaan tuli surveykin postista muutama päivä sitten, päästään siis eksymään kartasta huolimatta...
Muuten loma taitaakin kulua vähän samoissa merkeissä kuin elämä muutenkin viimeaikoina. Kirjoja on kulunut hurjaa vauhtia. En varmaan ole teiniaikojeni lukenut näin ahkerasti. Olen myös pitänyt kirjaa lukemisistani, ja pohtinut niistä blogaamista, mutta en ole lukemiseltani missään vaiheessa ehtinyt toteuttaa tuota. Lomalla asia tuskin paranee.
Lomalla ajattelin myös pistäytyä Tampereella ahdistelemassa ystäväisiäni, sekä Miehikkälässä Riikalla ryöstämässä kirjahyllyä. Ensimmäistä kertaa huomaan ajattelevani, että pitäisi näin syksystä könytä sen verran metsässäkin että saisi talveksi pakkaseen hieman puolukoita ja ehkä sieniäkin. Vanhuus ei siis näytä tulevan yksin.
Kuulostaapa minun elämäni tylsältä kun siitä kirjoittaa... |
|
|
| Ropecon ja muuta sivistävää |
[elok. 8., 2009|10:05 pm] |
| [ | Mieliala |
| |  amused | ] |
Ropecon viihdytti minua 31.7-2.8 välisen viikonlopun ajan. Tavallisesta poiketen otin hyvin vähän osaa mihinkään ohjelmaan. Puheohjelmat, joilla yleensä olen täyttänyt päiväni, jäivät yhteen puoliksi kuunneltuun esitykseen. Gaalan kävin katsomassa sekä päättäjäisissä koomasin, muuten vietin suurimman osan aikaa vain jossain hengaten, seurassa tahi yksin. Ympäri conia ripotellun mysteerin toki tulin selvittäneeksi ja näin ollen pääsin osallistumaan keskiöiseen rituaaliin. Varsin hieno yksityiskohta oli tuo conissa, ja mysteerien ratkominen nyt on aina kivaa.
Varsinaisesi tämän vuoden conin tulen kuitenkin muistamaan Doctorista. Jonka kanssa pääsin jopa tanssimaan yhden valssin. <3 |
|
|
| Sammakkamonttu |
[heinäk. 15., 2009|03:19 pm] |
Viikonlopun oli tarkoitus pitää sisällään liikunnallisuutta ja Finnconin. Kumpikin toteutui, tavallaan. Finncon tuli nähtyä kulttuurishokin silmin lähinnä ulkopuolelta, ja kiipeily vaihtui yleiseen häröilyyn sateen saattelemana.
Lähdimme samoamaan Hesassa sijaitsevalle kalliolle geokätköjen perässä. Netti oli paljastanut kohteen hieman tavallista liikunnallisemmaksi, ja sitähän se olikin. Kalliolta löytyi 5-7 metriä syviä krooppeja, halkaisijaa näillä ihmeillä oli parisen metriä, seinämät olivat pääosin pystysuorat, mutta monttu oli pohjaltaan laajempi kuin suuaukoltaan. Jotain louhinnan tuotoksia nämä reijät olivat. No, joka tapauksessa sellaisen pohjalle oli joku perustanut geokätkön ja sehän piti käydä noukkimassa.
Alas meneminen on edelleen hillittömän helppoa, ylös pääseminen sitten vaatiikin aina vähän enemmän vaivaa. Vaati hienoista säätöä että montun pohjalta pääsi pois vaikka meillä olikin köydet ja valjaat mukana. Seinämät olivat vihertävän mutaisen liman peitossa ja taivaalta ripotteli vettä oikein mukavasti. Välillä on kyllä silti varsin jees kiivetä jostain ylös kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen, sillä ei sekään aina ihan mutkatonta ole.
Montun pohjalla eli myös runsaasti sammakoita. Jäin miettimään elävätkö sammakot koko elämänsä siellä kroopin pohjalla? Millään ilveellä en usko niiden pois sieltä ainakaan pääsevan. Vai ovatko ne vain sinne tippuneita epäonnisia yksilöitä? Olihan siellä alhaalla tilaa, vettäkin kohtuullisesti ja ötököitä, mutta silti epäilyttää paikan elinkelpoisuus. Joku biologi voisi esittää teorian... |
|
|
| Täydellinen päivä. |
[heinäk. 2., 2009|07:22 pm] |
28.6 koitti kesän 2009 ensimmäinen ihan oikea kesäinen harrastepäivä. Aamulla pakkasimme ihmisiä ja vermeitä Hesassa autoihin ja hurautimme sille juhannuksena löytämällemme Haukkakalliolle. Joukkueemme oli suuri ja suhteellisen äänekäs. Päivä oli ehkä hieman turhankin lämmin mutta kiivettyä tuli, toisten hieman enemmän ja toisen vähemmän. Itse tyydyin pariin helppoon reittiin, jotka olivat kuitenkin kumpikin omalla tavallaan varsin nerokkaita. The End Of The World muistutti jammaamisen iloista ja Captain Caveman näytti keskellä reittiä sijainneen nätin luolaonkalon.
Kallion jälkeen vietettiin iltaa läheisellä uimarannalla grillaillen ja uiden 22 asteisessa vedessä. Järvi oli uskomattoman kirkas eikä kovin syvä joten se oli kuin tehty snorklailua varten. Lämpimässä vedessä lilluskelu teki taivaallisen hyvää kalliolla hikoilun päälle.
Tätä kaikkea minä kesässä rakastan. Rentoa, kiireetöntä kiipeämistä, uimista, grillailua, ihmisten kanssa hengailua. Täydellinen päivä. Janos jaksoi räpsiä hieman kuviakin kaiken letkeyden keskellä. |
|
|
| Rapakuntoisen mietelmiä. |
[heinäk. 2., 2009|06:53 pm] |
Juhannuksena palatessamme Miehikkälästä saimme idean poiketa jollain matkan varrella sijaitsevalla kalliolla. Etsiydyimme Ruotsinpyhtäällä olevalle Haukkakalliolle, jonka lennosto kyllä nimestä huolimatta tuntui koostuvan lähinnä hyttysistä. Kivi oli kiipeilijälle ystävällistä ja reiteistä löytyi varsinaisia helmiä.
Itse en ollut kiivennyt kuukausiin, ja ajatus koko touhusta oli lähinnä pelottava. Mitä jos siitä ei vain tule mitään? Mitä jos olen oikeasti niin huonossa kunnossa, etten kykene kiipeämään helpointakaan reittiä? Mitä jos olen vain oikeasti niin lihava, etten kykene? Entä jos kukaan ei haluakkaan varmistaa? Entä jos se ainut liikunnallinen harrastus josta olen oikeasti nauttinut ei vain enää sovi minulle? Kalliolle mennessä en varsinaisesti luvannut kiivetä, lupasin harkita asiaa.
Lopulta minut houkuteltiin reitille, ja lähteminen ei todellakaan ollut kovin helppoa. Uskomatonta miten ihminen ei tahdo uskaltaa yrittääkkään kun pelkää epäonnistumistaan. Onneksi lienen niin jästipäistä sorttia että kun kerta itseni olin köyteen kiinnittänyt en voinut sikseenkään touhua jättää. Reitin räveltäminen tuntui ihan hillittömän hyvältä. Vaikka ei jaksanut paljoakaan, vaikka kaikki oli vähän hankalaa, se tuntui mielettömän hyvältä. Vielä paremmalta tuntui toisen reitin jälkeen.
Jollain tasolla olin ainakin nyt päässyt eroon siitä surkeuden tunteesta minkä tässä vähän aiemmin tuppasin saamaan muiden kiivetessä minua paremmin. Hassua sinänsä, että minä joka aina nälvin kilpailuviettisille ihmisille, olen ilmeisen taipuvainen siihen ihan samaan. Ilmeisesti taipumuksesta pääsee ainakin jossain määrin hieman eroon vajoamalla kyvyllisesti niin pohjalle, että nauttintoa tuottaa pelkästään pienetkin onnistumiset, ihan vain jo se että kykenee. Ehkä tämä on se toinen ääripää. Toinen oli se kun kiipesin pakkomielteisesti viitisen kertaa viikossa kestävyyteni äärirajoilla. Lopputuloksena olin jatkuvasti rikki jostain nivelestä ja lihaksesta.
Minä en kykene kultaiseen keskitiehen. En ole koskaan kyennyt, enkä usko tulevani tuota koskaan oppimaankaan. Kyllä minä silti rehellisesti mieluummin olisin pakkomielteinen kiipeäjä joka on vähän väliä hieman rikki, kuin rapakuntoinen laiska paska. Silloin muinoin olin oikeasti kuitenkin fyysisesti melko hyvässä kunnossa. Ja siitä en oikeasti tiedä onko kumpikaan ääripää henkisesti yhtään toistaan terveempi. |
|
|
| Miehikkälän Juhannus |
[heinäk. 2., 2009|06:32 pm] |
Koska elämä on tylsää ilman Riikan tarjoamaa kuittailua ja sarkasmia, matkasimme Juhannuksena (kokoonpanolla Velma, minä ja Dare) Miehikkälään. Ajoimme läpi karujen korpimaiden päätyen lopulta kärpäsen paskan kokoiseen kylään Venäjän rajan tuntumassa. Riikka oli onnistunut valtaamaan itselleen kaksion rivarista keskeltä tuota kylää. Näppärä asunto, takka, sauna ja iso keittiö. Ainut vika että se sijaitsi jossain keskellä käymättömiä korpimaita.
Viikonlopun aikana sitten koluttiin läpi Salpalinjan bunkkereita, muita maastosta löytyneitä kolosia sekä Salpalinjamuseo. Lähimaaston luolat olivat tämän maan mittapuulla ihan hienoja ja urbaanit koloset houkuttivat ajatuksia ydintuhon jälkeisiin peleihin. Liikunnallisuuden lisäksi toki grillailtiin ja harjoitettiin ylensyöntiä, puhuttiin paskaa seka uitiin.
Perinteisen juhannuksen roolit oli jaettu ennen lähtöä periaatteella nopeat syövät hitaat. Daren tavoite oli ryypätä, tapella ja hukkua. Minulle lankesi kuin luonnostaan nalkuttaminen ja Velmalle traumatasoituminen. Riikalle jäi sopivasti saunan polttaminen. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan näitä henkilökohtaisia tavoitteitaan. Tai en minä itsestäni kyllä ihan varma ole...
Velma napsi matkasta muutamat kuvat. Huomioikaan ihmeessä miten pöljältä onnistun näyttämään kaikissa kuvissa joihin osun. |
|
|
| Muinaisia. |
[heinäk. 2., 2009|02:58 pm] |
Keväällä kävimme Walesissa tutustumassa sikäläisiin luoliin. Velma, minä ja Dare. Meillä oli mahtavia paikallisia kontakteja pubin pitäjästä luolapummeihin sekä maahan nähden oikein mainio sää. Kukaan ei rikkonut itseään, eikä matkalla edes tapeltu, tietääkseni. Minä otin matkalta myös tuhottoman määrän kuvia. Reissusta on tullut puhuttua paljon, kirjottaminen on jääny vähemmälle. Takaisinkin pitäisi joskus päästä, tältä kesältä se kaikista suunitelmista huolimatta kuitenkin jää. Ehkä ensi kesänä?
Wales oli hyvin mutkaton paikka, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lähtien siitä että vuokratun auton noutaminen ja Lontoosta ulos ajaminen oli vaivatonta. Gps ohjasi oikein kivasti mitä omituisempiin pikkuisiin kyliin ja kun oppi ymmärtämään gepsuttimen käsitystä liikenneympyröistä muuttui ajaminen kaiken kaikkiaan kivaksi. Väärällä puolella kulkeva liikenne teki ajelusta lähinnä mielenkiintoistempaa kuin muistan sen olleen varmaankaan kymmeneen vuoteen. Ihmiset olivat mutkattomia lähestyä, koska tällä kertaa englanti oli ihan oikea vaihtoehto aloittaa keskustelu. Mitä nyt Walesin puolella tuli kuultua niin omituisia murteita, että puheen tunnistaminen englanniksi vaati aikaa, ja jossain tuli törmättyä myös kymriin. Majoituksemme oli simppeli mutta toimiva, oli keittiö, oli suihku, oli kaikki mitä saattoi tarvita. Helposti ja mutkattomasti kaikki sikäläisen luolaseuran majassa.
Lisäksi oli luolia. Isompia kuin olin osannut kuvitellakkaan. Monimutkaisempia, vieraamman näköisiä kuin olin odottanut. Opimme oppaittemme johdolla monia asioita niin luolissa liikkumisesta kuin luolamuodostelmistakin. Teimme myös oman retkemme erääseen kokoluokaltaan hieman pienempään luolaan. Vaikka Massiivinen luola Ianin opastuksella oli säväyttävä elämys, taisin enemmän silti hurmaantua kun könysimme keskenämme hieman pienempää koloa. Pienempi koko teki luolasta luolaisamman, ja lisäksi oppaan puuttuminen tietenkin retkestä jännittävämmän.
Luolien ohella tuli haahuiltua Cardiffissa osittain Torchwoodin innoittamana. Itse ehdin kierrellä myös pieni rantakyliä, tutustua nousuveteen ja katsastaa läpi erään linnan rauniot. Ehtiminen johtui sitkeästi vaivanneesta flunssasta mikä sai minut jäämään yhdeltä luolaretkeltä pois. Tavallaan tuosta aiheutunut monipuolisuus oli kuitenkin juuri se mitä minä rapakuntoisena tarvitsinkin.
Uusintaa odotellessa on nyt tyytyminen läheisempiin luolakohteisiin, mutta eiköhän sitä Wales vielä uudelleenkin tule valloitettua. |
|
|
| Tervapiha |
[huhtik. 7., 2009|12:19 am] |
| [ | Mieliala |
| | content | ] |
Muutto on onnistuneesti suoritettu. Tarkoittaen, että kaikki tavarat saatiin sirrettyä paikasta A ja paikasta B paikkaan C. Lisäksi keittiössä kykenee keittämään kahvia sekä tarvittaessa ruokailemaan, makkarissa on sänky johon voi sammua ja sängyn viereen on viritelty tietokone nettiyhteydellä. Bonuksena sauna toimii ja parvekkeella voi juoda olutta.
Lisäksi koko kuvio tuntuu jokseenkin kotoisalta. Toisaalta asunnosta kantautuvat äänet ovat itsestäänselvyyksiä. Edelleen tulee kommunikoitua JD:n kanssa myös irkitse eikä jatkuvasti ääneen. Tämähän saattaa oikeasti toimia.
Tämähän tuntuu piru vieköön hemmetin hyvältä.
Terveisin Miri, sauna ja 0,5 litraa olutta. |
|
|
| Ryöväreiden luola |
[maalisk. 15., 2009|11:14 pm] |
Sunnuntain kevyenä piknikkinä ahdoimme auton täyteen luolista kiinnostuneita ja ajaa päräytimme Kaarinaan. Ryövärinluola odotti läpikäymistä lumisen kallion ympäröimä. Kesällä toki maasto olisi kevyempää kulkea eikä kastuminen ja kylmettyminen olisi niin taattua, mutta talvisilla luolilla on puolensa. Mahdollisesti kohtaamamme elämänmuodot ovat hitaampia liikkeissään, joten ne saattavat jopa tallentua kameroihimme. Hyttysetkin ovat harvemmassa, joten todennäköisyydet joutua syödyksi ovat vähäisemmät.
Hieman haettuamme paikallistimme reitin tämän kertaiseen lohkareluolaamme. Halkeamaan muodostunut Ryövärinluola oli jopa sen verran syvä, että köydestä oli oikeasti apua. Laskeutuminen syövereihin oli myös aika siistin näköistä. Luola oli kohtalaisen pitkä. Erinäinen kirjallisuus ilmoittaa sen pituudeksi noin 50 metriä, mikä kuulostaisikin suunnilleen oikealta. Koko matkalta kyseessä ei ole varsinaisesti luola, vaan pikemminkin vain syvä kalliohalkeama, mutta niitä katettuja luolaisia osuuksiakin mahtui matkalle hyväinen määrä. Ainakin tällä kertaa jouduimme myöntämään luolan olevan läpikulkukelvoton, juuri kuten kirjallisuus väitti. Löytyi niin ahdas kohta, että edes pienimmät ja notkeimmat seurueestamme eivät saaneet survottua itseään läpi saakka.
Luolasta löytyi kaiken näköistä kivaa. Oli ahtaita puristautumisia tiukkoja haasteita kaipaaville, kohmeista elämää biologeille, luolamaalauksia taiteellisille ja boulderprobleemia kiipeilijöille. Tekemistä siis koko perheelle! Itse keskityin hieman kaikkeen. Jästipäisyyden voimalla tungin itseni läpi itselleni hieman ahtaahkosta kolosesta huvittaen samalla koko muuta seuruetta pinnistelylläni. Läpi tultiin! Se vaan vähän vaati strippailua ja yrittämistä... Parin tunnin möyrimisen jälkeen seurueemme oli märkä, mutainen, nälkäinen, väsynyt, hieman kylmissään ja perin onnellinen.
Retken jälkeen huomasimme, että ihmiset jotka eivät osaa varata itselleen riittävästi kuivia vaatteita luolan jälkeistä elämää varten, voivat joutua pukeutumaan mitä kuvauksellisempiin asusteisiin.
Ne loput julkaisukelpoiset kuvat tästä reissusta löytyvät sitten täältä. |
|
|
| Ulkokauden avajaiset |
[maalisk. 8., 2009|11:02 pm] |
Koska on jo maaliskuu, päätettiin ulkokiipeilykausikin potkia hiljakseen käyntiin. Se on kesä nyt! Tai kevät ainakin. Kylmäkään kun ei ollut, ainakaan minun. Dare kyllä taisi palella, mutta Dare nyt onkin tuollainen vilukissa...
Riskeläisissä se ulkokausi tuli tänäkin vuonna aloiteltua. Paikka on upea ja ensimmäinen missä kevään tullen ulos voi kuvitella pääsevänsä. Kovin monta reittiä ei tähän vuodenaikaan ehdi auringon valolla ja sopivalla lämmöllä kiivetä, mutta tuntuvat kyllä sitäkin mahtavammilta. Tiira ja Nautilus tuli nähtyä tänään, ja vaikkeivat ne greideiltään olekaan kummosia niin aikas pirun hyvä fiilis niistä silti jäi!
Näinkin kunnollisen talven jälkeen voisi olla toivoa, että jäältä pääsisi Riskeläisissä kiipimään vielä vaikkapa seuraavanakin viikonloppuna. Sitä odotellessa voi vaikka tuijotella reissusta saaliiksi jääneitä kuvia. |
|
|
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
mirisra päiväkirjaa
busy
hyper